| Narskuti narskuti... |
Quitoon tulo oli kaikelta tapaa positiivinen yllätys. Lentokone laskeutui pilvien läpi henkeä salpaavaan maisemaan. Kaupunki oli todella rakennettu keskelle vuoristoa. Joki urat olivat kaivetaneet kaupungin keskelle monikymmen metrisiä railoja ja keskellä kylää saattoi olla vuokatinvaaran kokoinen möykky lisäämässä korkeuseroja.
Pitkään kumpaakin matkaajaa vaivannut kysymys korkeuserotuksesta ja sen tuomasta olotilasta oli nyt saamassa vastauksen. Lentokone puuskaisesta tuulesta huolimatta sai renkaat asfaltiin ja oltiin nyt ensimäistä kertaa etelä-ameriikan maaperällä. Lentokone kaarteli parkkipaikkaa kohti, jonka jälkeen koitti paineovien avaus. Ovet aukeni, mutta kummankaan Lontin päät EIVÄT räjähtäneet.
Käppäsimme kohti terminaalia, missä vaiheessa alkoi kuitenkin päässä jyskyttämään. Rinkat tulivat suunnitellusti perille, mutta niiden kantaminen ei ollutkaan ihan suunnitelman mukaista. Korkeailmanpaine ja vähä happisuus veti voimia ja pelkkä rinka nosto selkään sai hengätymään. Olimme kummatkin sen verran väsyneitää, että päätimme ottaa taxin hostellille. Matka kesti reilun tunnin, mutta maisemat olivat sen väärtit. Välillä autot ajoivat 100km tunnissa ja toisinaan pysähdyttiin hulluihin pullonkauloihin, missä kaikki kolmekaistaa ahtautuivat samalle yksikaistaiselle sillalle. Sillat sijaitsivat vähän matkaan alaspäin jokirotkoihin. Aina kun olimme rotkossa humina päässä helpotti, kun taas noustiin satasentielle kohina koveni.
Lopulta pääsimme perille hostellille. Huikkasimme taxille adios ja painelimme suorintatietä sisälle ja sänkyyn tasaamaan hengitystä. Seuraavaksi ongelmaksi kehkeytyi kasvava jano. Äkkiä painelimme etsimään henkihieverissä kioskia tai kauppaa. Sellainen löytyi ja saimme ostettua vielä kylmää vettä. Jes! Tämän jälkeen sitten relaamaan hostelliin. Iisisti kun ottaa vähähappisuuden kanssa niin ei sitä juurikaan huomaa.
| Hostellin idyllinen sisäpiha |
Levättyämme lähdimme kävelemään kohti Quiton gringolandiaa eli travellerkeskittymää. Siellä oli tarkoituksena käydä syömässä ja tilata ruoat espanjaksi. Ruokailimme pienessä ravintolassa, jossa soi avonystyröitä huumaavaa musaa. Ruoka kustansi sellaisen 4 dollaria, johon kuului vesipullo messiin.
Takaisin palattiin illan jo hämärtyessä. Hostellilla oltiin siinä klo 18:00 ja kummallakaan meistä ei tullut muuta tekemistä mieleen, kun nukkuminen. Suurin moka tälle päivää oli, että unohdimme kameran kävelyreissulta. Heräsin aamulla kuitenkin aikasin ja otin muutaman kuvan ihan vaan hostellilta.
| Illalla vessasta näkymä. |
| Näkymän huoneenikkunasta. Aamuaurinko nousee. |
Ei paskempi alku etelä-Amerikan maaperällä! :D Kerrontatyyli on kyllä semmosta, että hyvin pysyy tunnelmissa mukana. Varsinkin lentokoneen puuskittainen alastulo tuntui ihan omissakin jäsenissä ja tuo korkeuserojen vaihtelukin!
VastaaPoistaOdotan innokkaana seuraavia tiedotuksia :)
Maija
Huippulia!! Minua ihan jännitti kun luin tätä postausta!! Hyvät serkkuset :)
VastaaPoistat. Aino
Kuvia! Ou jei! :) Mut kyllä mä luin tekstinkin....
VastaaPoistaLissää, kiitos!
R-tätz
Mua ja Katria rupes hengästyttämään, kun luettiin postausta. Taitaa ilmanpaineet vaikuttaa tännekin asti. Tsemppiä jäbät! Ps. Ostin playstationin
VastaaPoistaVoihan poijat sentään. Kuvia kuvia kuvia, lisää kuvia.
VastaaPoistahauskaa on jeeeh
Happi vähissä kun juttua lukee! Onpahan hyvä tunnelma, jatkukoon samanlaisena! t. kaija
VastaaPoistaunohtui nimi alta poijat sentään. Tuo hostellin piha on aevan ihastuttava. Mitähän kaikkea siellä kiitossa kiidossa on nyt tapahtunut, ihmettelee emo
VastaaPoistakokeilen osaako isä lähestyä poikiaan näin matkan päästä
VastaaPoistat. isi
Osasin nyt
VastaaPoistaMutta nimeä en osannut laittaa
No tärkein: jännältä reissu vaikuttaa
t. isi
Täällä satoi tänään rakeita
VastaaPoistaSiellä taitaa olla eri sää
isi